Kolme vuotta sitten Klarigon kehitysjohtaja Marketta Iivari sai puhelun, joka muutti hänen elämänsä. Muutoksella oli vaikutusta myös hänen työyhteisöönsä. Vaikeassa paikassa se näytti parhaat puolensa.
Puhelin soi kesken palaverin. Pelko pahimmasta oli painanut mieltä jo jonkin aikaa, mutta kun uutinen vihdoin saapui, iski järkytys koko kehon voimalla. Äiti oli voinut huonosti pitkään, ja nyt Marketta Iivari kuuli lääkäriltä, miksi: äiti sairasti syöpää.
Ensimmäiseksi pääsi itku.
”Jälkikäteen olen miettinyt, kuinka paljon merkitystä oli sillä, että olin töissä paikassa, jossa tunteita ei tarvinnut peittää. Sain antaa surun tulla, ja sain heti monenlaista apua ja tukea. Sitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä tämän päivän tehokkuutta ja kustannussäästöjä ihannoivassa työelämässä”, Iivari sanoo. Kesken palaverin romahtaneelle työtoverille kannettiin nenäliinoja ja vettä ja muistutettiin, että nyt oli laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. ”Kuulin useaan kertaan, että nyt hoidat äitiä niin paljon kuin haluat, työt kyllä hoituvat. Tuntui, että koko työyhteisölle oli itsestään selvää, että näin tämä menee.”
Iivarin elämän muuttaneesta puhelusta on aikaa kolme vuotta. Sen myötä arkeen astui sairaus, joka hallitsi hänen elämäänsä tammikuuhun 2017 saakka. Silloin äiti lopulta menehtyi. Kolmen vuoden aikana Iivari ehti miettiä sekä kuolemaa että elämää, mutta myös työelämää, jota omaistaan hoitava työntekijä katseli nyt uudesta näkökulmasta. Sieltä käsin selvältä näytti, että vakavan sairauden ja kuoleman äärellä yksi asia oli erityisen tärkeää: työyhteisön osoittama myötätunto.
Suomessa kuolee joka vuosi runsaat 50 000 ihmistä. Se tarkoittaa, että kuolema koskettaa vuosittain suurta joukkoa työssäkäyviä, joiden läheinen menehtyy joko äkillisesti tai vakavan sairauden murtamana. Siitä huolimatta kuolema ja surutyö ovat monilla työpaikoilla tabuja – jotakin yksityistä, josta puhumista on syytä vältellä.
Työelämä ei kuitenkaan ole immuuni tilanteille, joissa työssäkäyvä menettää läheisensä. Työelämätutkimukset muistuttavat, että surua tai traumaattisia kokemuksia on mahdotonta sulkea työpaikan ovien ulkopuolelle. Suru vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen hyvinvointiin kaikilla tasoilla, minkä vuoksi sillä on vaikutuksia myös työkykyyn. Kun työntekijä kohtaa sairautta tai kuolemaa, suru tunkeutuu vääjäämättä myös työyhteisöön.
Äitinsä sairaudesta kuultuaan Marketta Iivari mietti hetken, millä tavoin käsitellä asiaa työpaikallaan. ”Lopulta päätin, että puhun siitä avoimesti niin työkavereilleni kuin asiakkaillemme, että en peittele raskasta tilannetta joka varmasti näkyy työssäni. Oli yllättävää, kuinka usein ihmiset totesivat, että tiedän hyvin mitä käyt läpi, olen kokenut saman. Kaikki suhtautuivat joustavasti, jos äidin hoidot vaativat vaikkapa palaveriajan siirtämistä. Myös kukkia ja kortteja ja tsemppausviestejä tuli”, Iivari kertoo.
Hänen mukaansa empatialla oli valtava merkitys keskellä äidin rankkoja syöpähoitoja.
”Äiti kysyi välillä, että eivätkö työkaverini ole vihaisia, kun olen pois töistä hoitamassa häntä. Puhuimme usein, kuinka on hienoa, että työni mahdollistaa tällaisen jouston. Navettahommia ei pystyisi tekemään etänä.”
Syksyllä 2016 selväksi kävi, ettei syövällä ollut aikomustakaan jättää äitiä rauhaan. Lääkäri ehdotti viimeisiä hoitoja, mutta äiti kieltäytyi – hän halusi elää täysillä elämänsä viimeiset ajat, ei maata sairaalassa lykkäämässä vääjäämätöntä. Loppukesällä äiti vielä teki hommia kotonaan Porvoon maaseudulla. Syyskuun lopussa hän keräsi viimeiset talviomenat puista. Pian munuaiset alkoivat pettää. Syöpä oli levinnyt laajalle.
Marketta Iivarin mukaan äidin menehtyminen pitkään sairauteen oli raskas asia, mutta kuolema silti helpotus.
”Aivan lopussa kivut olivat niin kovat, ettei vierestä seuraava voinut ajatella muuta kuin että onneksi äiti vihdoin pääsi lepoon.”
Kuolema on muuttanut Iivarin suhtautumista omaan elämäänsä. Aiemmin pitkiä päiviä tekemään tottunut uraohjus omisti elämänsä työlleen. Sairaan äidin hoitaminen pakotti ajattelemaan asioita uusiksi. ”On mieletön oppimisprosessi taistella jonkun rinnalla kuolemaa vastaan. Tavoitteet ovat aivan erilaiset kuin missään muussa, kiireellä ja suorittamisella ei ole mitään merkitystä. Tärkeää on vain, että on läsnä.”
Täyspäiväisesti töihin palattuaan Iivari on tietoisesti päättänyt säilyttää saman läsnäolon myös työssään. Samaan aikaan illat ovat vapautuneet töistä, ja nykyään vapaa-aikaa kuluu esimerkiksi äidin iäkkäiden sisarusten kanssa maalla.
Työhönsä Iivari on silti sitoutuneempi kuin koskaan. ”Kun työyhteisö venyy silloin kun itsellä on tarvetta, tekee mieli itsekin venyä työn puolesta. Muistettaisiinpa työpaikoilla useammin, miten paljon inhimillisyys lisää tuottavuutta. Se unohtuu monelta, jolla on tänä päivänä vain kiire, kiire, kiire ja kaikki pitäisi saada heti, heti, heti.”
Teksti: Meri Valkama
